"Mutta onhan Kortepohjassa enemmän elämää"

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen toimittaja, entinen JYY:n edustajiston jäsen ja JYY:n hallituksen puheenjohtaja. Hän muistelee vaiherikasta elämäänsä Kortepohjan ylioppilaskylässä 1970-1980-luvuilla.

Mitäs jos sinä muuttaisit pois?

Taidettiin elää marras-joulukuuta 1979, kun kämppäkaveri halusi jutella kanssani vakavasti.

- Mitäs jos sinä muuttaisit pois?

Lämminhenkinen keskustelu käytiin Kortepohjan ylioppilaskylän D-talon toveriasunnossa. Olimme muuttaneet sinne joskus alkusyksystä ja huomanneet, että meillä ei ollut mitään yhteistä: harrastukset, opinnot, musiikkimaku ja vuorokausirytmi olivat erilaiset. Sitä paitsi kämppis halusi yksiön, ja sellaisen sai hänen mukaansa vain silloin, kun toveri muutti pois toveriasunnosta.

En ollut toveri, mutta muutin silti pois.

Uusi asunto löytyi B-talosta, jossa eräs kurssikaverini asui yksin (niinpä, eihän sen pitänyt olla mahdollista). Muuton myötä elämäni muuttui radikaalisti; hän sosiaalisti minut avoimeksi opettajaopiskelijaksi ja muutaman viikon harjoittelun jälkeen lähdin mukaan kyläyhteisön vilkkaaseen elämään.

Yhteinen olohuone

En tiedä, millaisia kuvioita yo-kylässä on nykyisin, mutta reilu neljännesvuosisata sitten kaikkiin asuntoihin kuului makuuhuoneen, keittokomeron ja vessan lisäksi myös olohuone, jota kutsuttiin tuttavallisesti ravintola Rentukaksi. Yleensä siellä oli pimeää, kuumaa ja savuista, mutta tunnelma oli parempi kuin pimeissä, kuumissa ja savuisissa olohuoneissa keskimäärin. Sen takia Rentukassa käytiin istumassa iltaa myös silloin, kun jano ei varsinaisesti vaivannut.

Aika usein kyllä vaivasi.

Asiasta voidaan olla tietysti montaa mieltä, mutta ainakin opiskelijan näkökulmasta Rentukka oli noihin aikoihin Jyväskylän kovin menopaikka, ja tultiinpa sinne viikonloppuisin muualtakin Keski-Suomesta. Nykyisin tuntuu uskomattomalta kuvitella Kortepohjaa Jyväskylän viihde-elämän keskipisteenä, mutta toisaalta – siihen aikaan Laajavuoren yökerhokin oli huippua.

Kun aloitin opiskelut OKL:ssä syksyllä 1979, työskenteli Rentukassa muutama tiskijukka, joista osa oli lapsuudenkavereitani paperipaikkakunta Kuusankoskelta Kymenlaaksosta. Näkyvin heistä oli Pertti Timonen, joka viritteli musiikin lisäksi jos jonkinlaista aktiviteettia yritystoimenjohtaja Jouko Utriaisen valvovien silmien alla.

Yksi Rentukan ja koko ylioppilaskylän kovista jutuista oli Timosen vuonna 1980 käyntiin polkaisema Olvi-juoksu. Ensimmäisillä kerroilla juoma-asema sijaitsi Rentukassa, ja oluen kyytipojaksi tarjoiltiin voileipäkeksejä ja hernerokkaa. Pari vuotta myöhemmin juottopiste siirrettiin Lillukkaan, ja siinä vaiheessa jätettiin turhat mussuttamiset syrjään ja keskityttiin oleelliseen.

Parhaimmillaan Olvi-juoksu oli karnevaali vailla vertaa; joukkueitten osallistumismäärä jouduttiin rajoittamaan 50:een vain siksi, että osallistumismaksuun sisältyi lippu Rentukkaan eikä sinne mahtunut määräänsä enempää asiakkaita. Liekö oluella ollut osuutensa asiaan, mutta joka tapauksessa meno oli noina iltoina kohtuullisen railakasta.

Jotenkin tuntuu siltä, että ryyppäämisen ja oksentelun suosio on vähentynyt viime vuosien aikana...

Hotelli piti kylän vireänä kesäisinkin

1980-luvulla ylioppilaskylä eli vahvasti myös kesäisin, kun kesähotelli Rentukalla oli kulta-aikansa. Yritystoimenjohtaja Utriainen kysäisi joskus vuoden 1980 alkupäivinä Timoselta, jotta millainen kokemus tällä on hotelleista ja ottaisiko hän hoitaakseen kesähotellin pyörittämisen. Timonen kertoi viettäneensä jokusen yön hotellissa ja olevansa sillä kokemuksella pätevä tarjottuun työhön.

Todennäköisesti Utriaisella oli huonot kortit tai sitten hän tunsi Timosen riittävän hyvin, sillä kaupat syntyivät ja tiskijukasta tuli hotellin johtaja. Timosen hotelliuran alkuvaiheessa kesähotellilla oli yleensä käytössään yksi talo, mutta myöhemmin tilaa vallattiin lisää. Kerran hotelli tuli myytyä yhdeksi viikonlopuksi täyteen kahteen kertaan, ja silloin meinasivat Timosenkin pasmat mennä sekaisin. Isännöitsijä Leo Kamusen ja asukastoimiston suosiollisella avustuksella kylästä raivattiin kuitenkin tilaa toisen kesähotellin verran - ja kun asiakkaita tuntui riittävän, muutettiin erikoisjärjestely pysyväksi käytännöksi.

Omat kokemukseni hotellinpidosta rajoittuvat kahteen kesään, jolloin siivosin huoneita. Siivoojan näkökulmasta asiakkaiden vaatimustaso oli hyvin erilainen; jotkut halusivat, että kynätkin olivat rivissä pöydällä, toisilla ei ollut vaatimustasoa lainkaan. Parhaiten on jäänyt mieleen saksalaispariskunta, joka kävi respassa pyytämässä, että tyynyliinat vaihdettaisiin. Pyyntöön suostuttiin mieluusti, koska huonetta ei oltu siivottu lainkaan sen jälkeen, kun siellä edellisen vuorokauden juhlinut remuporukka oli lähtenyt.

Ryypiskelevät vieraat teettivät siivoojilla usein ylimääräistä työtä, mutta ikään kuin kiitokseksi palveluksista he jättivät huoneisiin niin paljon tyhjiä pulloja, että siivousporukka kustansi niillä paitsi koko kesän kahvit ja pullat myös kunnon juhlat kauden päätteeksi.

Timonen viihtyi kesähotellissa jokusen vuoden ja siirtyi sitten hotelli Sommelon johtajaksi Kuusankoskelle. Sieltä hän jatkoi Luumäen motellin kautta hotellipomoksi Lappeenrantaan. Nykyisin hän on Etelä-Karjalan osuuskaupan hotelli- ja ravintolatoimialan toimialajohtaja.

Tapaus-Timonen osoittaa, että vaikka ylioppilaskylässä ei lasketakaan opintoviikkoja, voi siellä opiskella ihan yhtä hyviin hommiin kuin yliopistossakin.

Asumismuodot tulivat tutuiksi

Kolusin aikoinani yksiötä lukuun ottamatta kaikki ylioppilaskylän asumismuodot. Ensimmäiset vuodet asuin toveriasunnossa, jossa oli omalla tavallaan ihan hyvät fiilikset. Kämppis ei tosin ollut varauksettoman iloinen silloin, kun kokeilin kitaran soittamista ensimmäisiä kertoja. Muutama tunti päivässä toivotonta sointuhakua oli kuulemma enemmän kuin riittävästi.

Seuraava asumismuoto oli soluasunto, jossa kierrätin muistaakseni kolme kämppistä.

Mistähän syystä he aina lähtivät, mutta minä jäin?

Soluaikana, vuonna 1983, tapasin tulevan vaimoni. En tosin tavannut häntä ensimmäisen kerran kapakassa tai kampuksella, vaan B-talon tilaussaunassa, jossa olin kuokkimassa liikuntavaliokunnan saunaillassa. Yleensähän se menee niin, että ensin tutustutaan ja vasta sitten mennään saunaan, mutta käy se näköjään näinkin päin – tänä vuonna vietimme 20-vuotishääpäiväämme samoissa tiloissa.

Morsiamen mukaantulon myötä siirryin Q-talon solusta E-talon 29 neliön perhekämppään, ja sen jälkeen kokeilimme vielä kahden muunkin talon perheasuntoja. Irrottautuminen kylästä kävi tuskattomasti, sillä muutimme 80-luvun puolivälissä Emännäntien kerrostaloon, joka on kulmittain B-talon kanssa. Sieltä muutimme Tikkakoskelle vuonna 1991.

Tikkakoski on tietysti vireä paikka, mutta pakkohan se on myöntää, että olihan Kortepohjassa hiukkasen enemmän elämää.

Ainakin siinä vaiheessa, kun syksy pimeni ja aamuyöllä alettiin pelata puhelinbingoa läheisen talon ikkunaruudukolla. Tiedättehän, soittamalla valot päälle vaaka- tai pystyriveihin tai kulmasta kulmaan. Kai sitä pelataan siellä vieläkin?

ESA JOKINEN